Olen ollut kiireinen, hieman pakkolukemista ja pakkolukemisen pakoilua kodin järjestelemisen parissa. Makuuhuoneen nurkkaan sysätty hylkiötuoli saa lähteä tänään. Kerran sekin oli rakkaustuoli, siippani mummolta peräisin. Sitten tuli kissa, joka repi kulman auki oikeaa kynsintäpuuta odotellessa. Ensin tuoli sai lähdön olohuoneesta, kun (kirjaimellisesti) löysimme samettisen tuolin lököttelyä varten. Kun makuuhuoneen pöytä lähti sitä enemmän tarvitsevalle, niin hylkiötuolia tarvittiin tietokonetuoliksi. Mutta nyt, vihdoinkin! Löysimme kaksi täydellistä Alvar Aalto massatuotanto basic- tuolia jätelavalta.

Joskus en olisi voinut kuvitellakaan omistavani huonekalua, jota kuvaillaan näin:

Tämä tuoli on valloittanut kodit, koulut, päiväkodit, vanhainkodit, kirjastot, hammaslääkärin odotustilat ja kaikki mahdolliset julkiset tilat, ja tosiaan myös kodit--

Todellakin, koin kummallisen herätyksen jätelavan äärellä: tämä tuoli on nerokas! Varmasti jokainen tosisisustaja tai tosipersoona inhoaa tätä tuolimallia, mutta minä en voi lakata ihailemasta sen keveyttä, yksinkertaista muotoilua, ergonomisuutta, ekologisuutta ja ekonomisuutta. Jos tyyli alkaa kyllästyttää, niin senkun ompelee uuden päällisen pehmusteeseen. Tätä tuolia ei tarvitse raahata otsa hiessä, sen voi sijoittaa minne tahansa, eikä se tee tilasta ahdasta.

Nämä tuolit sopivat minulle täydellisesti, sillä olen vanhemmiten siirtynyt yhä karumpaan linjaan, mitä fyysiseen ympäristööni tulee. Olohuoneen satavuotiaat koreilutuolit aiheuttavat ahdistusta, samoin peilipöytä, samoin 60-luvun räikeä liina. Onneksi pääsin sentään karvamatosta eroon. Sen sijaan pidän tuosta seinästä, joka on lattiasta kattoon ja nurkasta nurkkaan yksinkertaisen Lundian ja kirjojen peitossa. Toiset ihmiset haluavat lisää kaikkea, mutta minä unelmoin aina vain vähemmästä ja ikuisemmasta. Mitä yksinkertaisempaa ja visuaalisesti hiljaisempaa, sitä kirkkaampi ja rauhallisempi minä olen. Olen onnellinen, kun saan sysättyä huonekaluja tai vaatteita toisille ihmisille!

Ajatuskin siitä, että joku kaupasta hankittu (ja jossakin kaukana tuotettu) kapine alkaisi kyllästyttää minua, kauhistuttaa. Kun ostan vaikkapa tuolin, otan siitä vastuun: minun velvollisuuteni on tehdä se niin tärkeäksi kuin mahdollista, jotta sen tuottamisessa olisi ollut edes hitunen mieltä. Ei siinä ole mieltä,  ja siksi olen hankkimatta uusia esineitä. Tulen onnelliseksi, jos löydän tarpeellista, pelastan jonkun toisen ihmisen hylkiön takaisin käyttöön.

Tämä tauti pahenee koko ajan, ja olen ruvennut haaveilemaan yksiöstä. Ajatella, kuinka vähän siellä voisi pitää tavaraa, ja kuinka helppoa siivoaminen olisi! Oi oi...