Aina joskus kaihoan sen maagisen maailman perään, joka on kaksinkertaisesti kadonnut: ensin yhteisöltä, sitten lapselta. Toki tieteellinen maailmankuva antaa merkityksen arjen tekemisille (maitoa ei saa juoda ruoan kanssa, jos ei halua anemiaa), mutta se tekee ihmisistä erinomaisen passiivisia oman olemisensa suhteen. Mikään tiede ei ole antanut ihmisen ajatukselle voimaa muuttaa mitään, tai tietää mitään olennaista ilman kirjaa tai matemaattista kaavaa. Ei siinä mitään, monet tiedeihmiset ovat saaneet niin paljon aikaiseksi, että pelkkä ajatuskin pyörryttää. Eräskin kemisti näki unta ketjuksi järjestäytyvistä atomeista, ja katso! Niin todella oli. (Eniten pidän tietenkin niistä sovellutuksista, jotka saattavat joskus pelastaa armaan, subjektiivisen olemassaoloni)

Kaikki magia ei ole kadonnut, vaikka niin luulin pitkään. Eräs maaginen kenttä oli minulle niin arkinen, ettei se näyttänyt lainkaan kiehtovalta muinaismuistolta. Minun yksi sukujuureni, vanhasta Karjalasta periytyvä, näkee nimittäin enneunia. Enteet koskevat kuolemaa, eikä mitään muuta. Oikeastaan Mummo, isoäitini, on ainoa, joka on nähnyt kaksi oikeaan osuvaa ennettä. Ensimmäinen uni oli esteettisesti aivan ällistyttävä sommitelma, toinen uni hyvin suoraviivainen. Molemmat suvun jäsenen kuolemat toteutuivat unen ilmoittamalla hetkellä. Lukijalle kai on selvää, että Mummon uniin on näiden tapahtumien myötä suhtauduttu kunnioituksella: kun hiemankin epäilyttävältä vaikuttava uni ilmestyy, käyvät puhelinlinjat kuumina. Sittemmin myös äitini, ja kerran teini-ikäinen siskonikin ilmoittivat omista unistaan - varmuuden vuoksi.

Minä olen pitänyt tätä ennetouhua, niin harvoin kuin se leimahtaakin, hassuna höpöttelynä. Jotain kuitenkin muuttui, kun heräsin yöllä uneen, rauhallisena ja pää kirkkaana. Pappa, enne-mummon puoliso, touhusi hirveällä kiireellä lähtöä jonkun sairaan luokse. Hätä oli niin valtava, että Pappa kirosi minullekin etsiessään stetoskooppia ja laukkua tsehovilaisessa, hämärässä tuvassa. Äitini ja isoäitini seisoivat taustalla käsiään väännellen. Ei muuta. Minä nousin sängystä ja menin ilmoittamaan unesta valvovalle puolisolleni. Hän ei tietenkään osannut suhtautua siihen asian vaatimalla vakavuudella, joten painuin kärttyisänä takaisin pehkuihin. Äsh, kuinka hienosti tarinaan sopisi itkuinen puhelinsoitto, jonka äitini soittaisi Papan kuoleman johdosta... Niin ei kuitenkaan käynyt. Kenties enneuni ei voi toteutua, jos se pidetään omana salaisuutena, eikä sitä ensin kaakateta koko suvulle?