Hitto. Minä olen kipeänä kerran vuodessa. Miksi sen kerran pitää tulla juuri silloin, kun minulla on kolmen päivän tehoratsastusputki? Kun olen lähdössä festareille rymyämään ja auktoriteeraamaan järjestyksenvalvojana? Enkö minä ole lorvannut kotona jo monta viikkoa tekemättä mitään, aivan kuin kerjäten lomatautia? Miksi juuri nyt?

Heräsin tänään ilman herätyskelloa, vähän liian myöhään. Luin Hesarin huolimattomasti, ei tänään mitään erityisen mielenkiintoista. Joku äijä teetti mökin, joka maksoi yli 300 000 euroa, ja joku tyttö taistelee pikkusiskoaan lastenkodista. Sitten joku ärsyttävä jaarittelukolumni kirjallisuudesta. Siinä naureskeltiin kirjallisuudenharrastajille ja muodostettiin kekseliäitä kategorioita sen mukaan, mikä ulkoinen pätemistavoite heidän lukemisellaan on. Jokaisella, joka haluaa puhua kirjoista toisten ihmisten kanssa, on sellainen oltava. Hypoteettinen tosilukija vetäytyisi lukulinnaansa ja vaikenisi kokemuksistaan. 

Jokainen kekseliästä kolumnia kritisoiva tekee itsensä naurettavaksi, koska kolumnihan on vitsi, jota ei pidä ottaa vakavasti, mutta jossa sittenkin on ripaus totuutta, jota ei kuitenkaan voi kritisoida, koska kolumnihan on vitsi, jota ei pidä ottaa vakavasti, mutta jossa... Ei hätää. Minä olen hapannaama, joka haluaa pilata ilon ja marista kepeästä kesäkolumnista. Minua ärsyttää se, että vitsin varjolla esitetään toisten ihmisten harrastus naurettavassa valossa ja yritetään viedä sen arvoa väittämällä, että sitä ei harrasteta muuten kuin pätemisen tarpeessa. Niinpä myös "vaikeaa" kirjallisuutta harrastetaan vain pätemismielessä, koska mikään hieman aivotyötä vaativa ei voi olla välitöntä ja nautinnollista. Eräs nuori kirjailijatar oli esimerkiksi sitä mieltä, että Leena Krohnin teokset ovat tekotaiteellisia, koska.. Niin, miksi? Ehkä hän vain kirjoittaa liian hyvin ja on tullut ajatelleeksi enemmän kuin nuori kirjailijatar. Se on synti, tulla ajatelleeksi.

Hm, onko kolumnistilla tai hänen iloisilla lukijoillaan sitten joku alemmuuskompleksi, jos heitä edes aivan aavistuksenomaisesti ärsyttää ihmiset, jotka leuhkivat kirjahyllynsä sisällöllä tai lukemiensa klassikoiden määrällä? Onko siinä todella aihetta kokonaiseen kolumniin, vaikka vain heinäkuun väsähtäneimpään kesäkirjoitukseen? Leuhivat ihmiset ovat oikeasti ihan hauskoja tyyppejä ja ennen kaikkea vaarattomia, eivätkä he käsittääkseni uhkaa kenenkään toisen kirjallisuusharrastusta. Enkä minä jaksa nauraa heidän kustannuksellaan muuten kuin iloisesti. Höpsöt.

No, varmaankin jo kävi selväksi, että minä inhoan vitsejä. Seuraa kuoriaisraportti numero kaksi: näin eilisellä retkellä ensimmäistä kertaa kimalaiskuoriaisen. Tai siis, luultavasti olen nähnyt niitä sadoittain, mutta jokainen heistä on onnistunut hämäämään minua ulkomuodollaan. Ei siis kaikki kimalaista, joka kimalaiselta näyttää!

Olin tänään maailman surkein pokerissa. Pitäisi uskoa väsyneitä aivojaan ja punaisia silmiään; ei kannata pelata näin. Väsyin sittenkin töissä, vaikka päivä alkoi riemukkaan absurdilla tapahtumalla.

Saavun työpaikalle viittä minuuttia ennen aukeamisaikaa. Joukko romaneja oli jo odottelemassa malttamattomina, kurkistellen ikkunoista pimeään myymälään. Firman pakettiauto oli takapihalla, joten minulla oli seuraa. Aivan, sisällä pimeässä lymysi herra Hyrrä, joka muuten muistuttaa suuresti jotakin Dostojevskin hahmoa. Hän katsahtaa minuun tuikeasti ja nyökkää ulko-ovelle. Ei avata vielä, nuo ovat epäilyttävää porukkaa. Ovelta kuuluu koputusta ja huutelua, kun kello on jo muutaman minuutin yli. Minua naurattaa, romaninaiset käyttäytyvät niin välittömästi, hyvässä ja pahassa. (he saavat minut punastumaan ja änkyttämään liian usein)

Herra Hyrrä puhkuu päättäväisyyttä, kun naiset löytävät takaoven ja alkavat jyskytyksen. Vetäydymme kauemmas kuiskuttelemaan. Ei varmasti avata! Kyllä ne pian kyllästyvät! Hyrrän ankaruus on ainutlaatuista. Hän ei pelkää saattaa viattomiakaan asiakkaita tolaltaan, jos heissä sattuu olemaan jotakin epäilyttävää. Verisesti loukkaantuneet asiakkaat valittavat Hyrrästä omistajalle, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Nyt hän rikkoo päättäväisesti aukioloaikaa, kunnes käytävään johtavalle ovelle koputetaan. Hei, pihalla on rouva tulossa ostamaan verhoja, käski tulla sanomaan. Touché, Romanijoukkue 1, Hyrrä 0.

Myymälä avataan, minä yritän peittää neuroottisuutta lähentelevällä yltiöystävällisyydellä murjottavan Hyrrän solvaukset. Hieman panettelua puolin ja toisin: Hyrrä ja vanhempi nainen tunsivat toisensa vanhoilta ajoilta. Kuulemma nämä romanit olivat asioineet hieman vähemmän laillisesti Hyrrän edellisen elämän aikaisessa myymälässä. Kuitenkin vanhan romanin äänessä on lämpöä, kun hän kyseli entisestä kaupasta, ja melkein osanottoa, kun puhuttiin muuttuneista ajoista: Niin, ei niiden markettien kanssa voi kilpailla... Hyrrä oli jo paremmalla tuulella, kun verhokaupat oli tehty. Kuulemma tädistä oli tullut hieman miellyttävämpi sitten viime tapaamisen.

     

Laitoin blogini blogilistalle. Heti kysyttiin, mihin kategoriaan blogini tunkisin - kiusallinen kysymys, sillä olen varma, etten pystyisi pitämään lupaustani filosofisesta (157kpl), kirjallisesta (436kpl) tai pokerillisesta (31kpl) blogista (voitin muuten juuri kolme euroa elämäni ensimmäisestä oikeasta nettipokerista). Valitsin sitten mahdollisimman vaarattomia kategorioita, jottei kukaan tunne itseään harhaanjohdetuksi. Tämä on myös ötökkäblogi, joten kas tässä - eräs kuoriainen reissusta.

                  

                     

Olen ollut kiireinen, hieman pakkolukemista ja pakkolukemisen pakoilua kodin järjestelemisen parissa. Makuuhuoneen nurkkaan sysätty hylkiötuoli saa lähteä tänään. Kerran sekin oli rakkaustuoli, siippani mummolta peräisin. Sitten tuli kissa, joka repi kulman auki oikeaa kynsintäpuuta odotellessa. Ensin tuoli sai lähdön olohuoneesta, kun (kirjaimellisesti) löysimme samettisen tuolin lököttelyä varten. Kun makuuhuoneen pöytä lähti sitä enemmän tarvitsevalle, niin hylkiötuolia tarvittiin tietokonetuoliksi. Mutta nyt, vihdoinkin! Löysimme kaksi täydellistä Alvar Aalto massatuotanto basic- tuolia jätelavalta.

Joskus en olisi voinut kuvitellakaan omistavani huonekalua, jota kuvaillaan näin:

Tämä tuoli on valloittanut kodit, koulut, päiväkodit, vanhainkodit, kirjastot, hammaslääkärin odotustilat ja kaikki mahdolliset julkiset tilat, ja tosiaan myös kodit--

Todellakin, koin kummallisen herätyksen jätelavan äärellä: tämä tuoli on nerokas! Varmasti jokainen tosisisustaja tai tosipersoona inhoaa tätä tuolimallia, mutta minä en voi lakata ihailemasta sen keveyttä, yksinkertaista muotoilua, ergonomisuutta, ekologisuutta ja ekonomisuutta. Jos tyyli alkaa kyllästyttää, niin senkun ompelee uuden päällisen pehmusteeseen. Tätä tuolia ei tarvitse raahata otsa hiessä, sen voi sijoittaa minne tahansa, eikä se tee tilasta ahdasta.

Nämä tuolit sopivat minulle täydellisesti, sillä olen vanhemmiten siirtynyt yhä karumpaan linjaan, mitä fyysiseen ympäristööni tulee. Olohuoneen satavuotiaat koreilutuolit aiheuttavat ahdistusta, samoin peilipöytä, samoin 60-luvun räikeä liina. Onneksi pääsin sentään karvamatosta eroon. Sen sijaan pidän tuosta seinästä, joka on lattiasta kattoon ja nurkasta nurkkaan yksinkertaisen Lundian ja kirjojen peitossa. Toiset ihmiset haluavat lisää kaikkea, mutta minä unelmoin aina vain vähemmästä ja ikuisemmasta. Mitä yksinkertaisempaa ja visuaalisesti hiljaisempaa, sitä kirkkaampi ja rauhallisempi minä olen. Olen onnellinen, kun saan sysättyä huonekaluja tai vaatteita toisille ihmisille!

Ajatuskin siitä, että joku kaupasta hankittu (ja jossakin kaukana tuotettu) kapine alkaisi kyllästyttää minua, kauhistuttaa. Kun ostan vaikkapa tuolin, otan siitä vastuun: minun velvollisuuteni on tehdä se niin tärkeäksi kuin mahdollista, jotta sen tuottamisessa olisi ollut edes hitunen mieltä. Ei siinä ole mieltä,  ja siksi olen hankkimatta uusia esineitä. Tulen onnelliseksi, jos löydän tarpeellista, pelastan jonkun toisen ihmisen hylkiön takaisin käyttöön.

Tämä tauti pahenee koko ajan, ja olen ruvennut haaveilemaan yksiöstä. Ajatella, kuinka vähän siellä voisi pitää tavaraa, ja kuinka helppoa siivoaminen olisi! Oi oi...