Jokainen kirjaharrastaja tuntee Kirjavaliot, ne kirpputorien alennuslaareissa lojuvat, ruskeakantiset ja ulkoista arvokkuutta tavoittelevat kannekkaat. Tarjouksessa voi olla sata kappaletta eurolla, mutta silti kukaan ei halua niitä (ellei kyseessä ole se muualla suomentamaton Wilbur Smith). Toivon totisesti, ettei niitä tuoteta enempää! Yksi kirjavalio pitää siis sisällään neljä tarkasti valikoitua lyhennelmää; yksi agenteista ja aseista pitävälle isälle, yksi romanttiselle äidille, yksi tarkemmin määrittelemätön jännäri ja yksi koko perheelle sopiva eläinkertomus.

Minä satun olemaan kirjavalioperheestä, joten olen lapsuudessani ahminut satoja lyhennelmiä ja saavuttanut erinomaisen viihdekirjallisuussivistyksen. Aina välillä, kuten esimerkiksi jonakin pitkänä ja hiljaisena perjantai-kolmastoistapäivänä, jonka joudun viettämään töissä, saatan tutkia hylkiökirjojen hyllyä. Selata vanhoja tuttuja, aloittaa paskan dekkarin tai jopa harlekiinin. Tänään otin kirjavalion, ja niinpä minun oli aivan kertakaikkisen pakko lukea surkeasti käännetty lyhennelmä Mary Higgins Clarkin kirjasta Kauhu kiertää kaupunkia. Kuvitus taitaa tulla suoraan jehovan todistajain graafiselta osastolta.


Tuo mieheltä näyttävä, silmiään pullisteleva tyyppi on pedofilian kohteeksi joutunut, neljäksi eri persoonallisuudeksi jakautunut nainen, jota rauhoittelee kaiken kestävä ja komea poikaystävä. Taka-alalla näette kuuluisan ja tietenkin lempeän psykiatrin.

Väittäisin, että naisten viihdekirjallisuudessa oman vahvan alagenrensä muodostavat selviytymistarinat sadistisista rikoksista. Näistä kirjoista löytyvät kaikkein brutaaleimmat raiskaukset ja vinksahtaneimmat vainoojat, joita mieskirjailija ei voisi kuuna kullan valkeana keksiä. Jos ette usko, niin lukaiskaa Jilliane Hoffmanin Cupido. Hyi, yäk! Näiden teosten kantavana voimana on kauhein kuviteltavissa oleva tapahtuma, ja mitä syvemmin kirjailija onnistuu lukijaansa oksetuttamaan, sitä onnistuneempi teos on.  Veitsiä! Kidutusta! Toisten asunnoissa hiipimistä! Öisiä puheluja! Henkisesti ja fyysisesti tuhottu nainen sulkee tapahtumat mielestään ja valmistuu yliopistosta parhain arvosanoin juristiksi. Vainoojaan törmätään myöhemmin, ja tämä tuhotaan viimeisten sivujen veitsenheiluttelukohtauksessa. Yleensä urhea juristi- tai lääkärimiesystävä pamauttaa viime tingassa pyssyllään vainoojan aivot pellolle, ja loppu hyvin.

On pakko lukea ja miettiä, mitä tämä genre kertoo amerikkalaisista naisista, tai niistä naisista, jotka lukevat näitä kirjoja. Minusta yksi murha tai raiskaus riittäisi ihan hyvin moralistisen rikosromaanin lähtökohdaksi. Ja jos totta puhutaan, en tarvitsisi niitäkään.