Heräsin tänään ilman herätyskelloa, vähän liian myöhään. Luin Hesarin huolimattomasti, ei tänään mitään erityisen mielenkiintoista. Joku äijä teetti mökin, joka maksoi yli 300 000 euroa, ja joku tyttö taistelee pikkusiskoaan lastenkodista. Sitten joku ärsyttävä jaarittelukolumni kirjallisuudesta. Siinä naureskeltiin kirjallisuudenharrastajille ja muodostettiin kekseliäitä kategorioita sen mukaan, mikä ulkoinen pätemistavoite heidän lukemisellaan on. Jokaisella, joka haluaa puhua kirjoista toisten ihmisten kanssa, on sellainen oltava. Hypoteettinen tosilukija vetäytyisi lukulinnaansa ja vaikenisi kokemuksistaan. 

Jokainen kekseliästä kolumnia kritisoiva tekee itsensä naurettavaksi, koska kolumnihan on vitsi, jota ei pidä ottaa vakavasti, mutta jossa sittenkin on ripaus totuutta, jota ei kuitenkaan voi kritisoida, koska kolumnihan on vitsi, jota ei pidä ottaa vakavasti, mutta jossa... Ei hätää. Minä olen hapannaama, joka haluaa pilata ilon ja marista kepeästä kesäkolumnista. Minua ärsyttää se, että vitsin varjolla esitetään toisten ihmisten harrastus naurettavassa valossa ja yritetään viedä sen arvoa väittämällä, että sitä ei harrasteta muuten kuin pätemisen tarpeessa. Niinpä myös "vaikeaa" kirjallisuutta harrastetaan vain pätemismielessä, koska mikään hieman aivotyötä vaativa ei voi olla välitöntä ja nautinnollista. Eräs nuori kirjailijatar oli esimerkiksi sitä mieltä, että Leena Krohnin teokset ovat tekotaiteellisia, koska.. Niin, miksi? Ehkä hän vain kirjoittaa liian hyvin ja on tullut ajatelleeksi enemmän kuin nuori kirjailijatar. Se on synti, tulla ajatelleeksi.

Hm, onko kolumnistilla tai hänen iloisilla lukijoillaan sitten joku alemmuuskompleksi, jos heitä edes aivan aavistuksenomaisesti ärsyttää ihmiset, jotka leuhkivat kirjahyllynsä sisällöllä tai lukemiensa klassikoiden määrällä? Onko siinä todella aihetta kokonaiseen kolumniin, vaikka vain heinäkuun väsähtäneimpään kesäkirjoitukseen? Leuhivat ihmiset ovat oikeasti ihan hauskoja tyyppejä ja ennen kaikkea vaarattomia, eivätkä he käsittääkseni uhkaa kenenkään toisen kirjallisuusharrastusta. Enkä minä jaksa nauraa heidän kustannuksellaan muuten kuin iloisesti. Höpsöt.

No, varmaankin jo kävi selväksi, että minä inhoan vitsejä. Seuraa kuoriaisraportti numero kaksi: näin eilisellä retkellä ensimmäistä kertaa kimalaiskuoriaisen. Tai siis, luultavasti olen nähnyt niitä sadoittain, mutta jokainen heistä on onnistunut hämäämään minua ulkomuodollaan. Ei siis kaikki kimalaista, joka kimalaiselta näyttää!